 |
|
Eero Pantzar dosentti Tampereen yliopisto kaeepa@uta.fi http://www.uta.fi 1. Muuttuvat oppimisympäristöt Informaatio- ja viestintäteknologian kehittyminen yleensä ja sen soveltaminen opetukseen ja oppimiseen erityisesti on pohjustanut puheita, toisaalta informaatioyhteiskunnasta, toisaalta oppimisyhteiskunnasta. On puhuttu myös johonkin edellisten välimaastoon sijoitetusta tietoyhteiskunnasta. Tarkasteltaessa puheena olevaa muuttuvaa yhteiskuntaa tieto- ja oppimisyhteiskuntana kiinnittyy huomio siihen, että muutos liitetään moderneimman tietotekniikan (viestinnän ja tietojenkäsittelyn) kehittymiseen. Erityisesti monimuotoisen informaation digitalisoitumisella näyttää olevan merkkipaalun luonnetta. Tälla katsotaan olevan merkittävä vaikutus myös oppimisympäristöjen uuden sukupolven kehittymiselle. Millaisia sitten ovat sitä edeltävän sukupolven oppimisympäristöt ? Hämmästyttävän usein esimerkiksi erilaiset virtuaaliseksi mainitut oppimisympäristöt - virtuaalikoulu, virtuaaliyliopisto, virtuaaliluennot - määritellään ensisijaisesti suhteessa perinteiseen luokkaan, traditionaaliseen yliopistoon tai lähiopetukseen muuten. On havaittavissa jopa termien ja käsitteiden lainaamista ja uuden ymmärtämistä auttavien metaforien rakentamista 'vanhojen' oppimisympäristöjen annista. "Oppilailla on oltava mahdollisuus keskustella myös keskenään ja opettajan kanssa siten, että muut luokan toimijat eivät tätä keskustelua näe. Opettajalla on oltava mahdollisuus seurata ja ohjata luokan toimintaa, kuten oikeassa luokassakin." (Virtuaaliluokka internetissä 1996). Puhuttaessa virtuaaliluokasta lienee mahdollista käyttää perinteisen, fyysisen reaaliluokan termejä, asetelmia ja metodeja. Oppimisympäristöjen muutoksessa on syvimmiltään kyse paljon muustakin kuin vain fyysisten puitteiden, havaittavan todellisuuden muuttumisesta. Oppimisympäristöjen kehittämisellä on pitkässä juoksussa etsitty ratkaisuja moniin opetus- ja oppimisprosessin ongelmallisiin kysymyksiin. Yhteen paikkaan ja aikaan, kaikille oppijoille samanlaiseen opetussuunnitelmaan sidotulle luokkaopetukselle on pyritty löytämään vaihtoehtoja aina etäopetuksen alkuvaiheista, kirjeopetuksen ensiaskelista lähtien (Delling 1966). Etäopetuksen kehittyminen on vienyt opiskelijan yhä etäämmälle suljetun oppimisympäristön rakenteista, muodoista ja metodeista. Virtuaalisuutta edustanee jo se, että samoja etäopiskelumateriaaleja käyttävät oppijat eivät muodosta toisilleen perinteistä luokkayhteisöä tai opiskelijaryhmää. Kolmannen sukupolven etäopetuksessa (ks. Garrison 1989; Bates 1991) mukana olevat informaatio- ja kommunikaatioteknologian sovellukset vievät oppijaa yhä kauemmaksi perinteisen lähiopetuksen oppimisympäristöistä. (Pantzar - Väliharju 1996) Oppimisympäristöjen muuttaminen, myös marssi kohti määrittelemätöntä virtuaalisuutta, näyttää joskus muodostuvan pakonomaiseksi pyrkimykseksi purkaa perinteisen opetuksen ja koulutusjärjestelmän monopolia. Tässä taistelussa on usein nähtävissä aika uskomattomia kuvitelmia nopeasta vanhasta koulusta poissiirtymisestä. Ivan Illichin lähes kolmekymmentä vuotta sitten esittämät kouluttoman yhteiskunnan ajatukset (Illich 1972) putkahtelevat nyt 90-luvulla eri yhteyksissä esiin. Illichin sinänsä järkevät ja dynaamiset ideat ovat identtisiä nykypyrkimyksille. Toisaalla niidenkin toteutumisen hitaus osoittaa yhteiskunnan perusinstituutioiden olevan jäykkiä muuttumaan. Lähempänä oikeassa koulun ja kouluttomuuden kehityksen suhteen ollaan mielestäni niissä visioissa, joissa informaatio- ja kommunikaatioperustainen itseopiskelu - voinee kutsua virtuaalioppimiseksi - täydentää perinteisen opiskelun muotoja. (esim. Stonier 1988). Virtuaalisuuden käsite Virtuaalisia oppimisympäristöjä ansiokkaasti eritelleen Seppo Tellan mukaan virtuaalikoulun ohella samantyyppiseen, telematiikkaa hyödyntävään opiskeluympäristöön viitataan myös esim. käsitteillä 'electronic education', 'electronic classroom'. Tellan siteeraaman Nykysuomen sivistyssanakirjan mukaan virtuaalinen merkitsee 'oletettua', tai 'mahdollista'. Englannin kielen 'virtual' kuvaa paremmin muun muassa virtuaalikoulun luonnetta, sillä se merkitsee yleensä jotain, joka on 'itse asiassa olemassa vaikkakaan ei nimellisesti', erityisesti 'tosiasiallisesti'. (Tella 1995). Valittu määritys kuvaa hyvin yhtä puolta siitä, mitä nimitetään virtuaaliseksi tai virtuaaliseksi oppimisympäristöksi. Toisaalta on hyvä muistaa, että virtuaalikoulu tai virtuaalinen oppimisympäristö käsitteinä esiintyvät mitä monimnaisimmissa yhteyksissä ja usein täysin määrittelemättöminä, näyttäen jopa siltä, että termien käyttäjillä on ensisijaisesti tarve ottaa haltuunsa yksi valtavirran slogani. Tietoverkot ja telemaattisuus näyttävät olevan yksi tyypillismpiä virtuaalisen oppimisympäristön määritteitä. "Virtuaalisilla oppimisympäristöillä tarkoitan verkossa sijaitsevia oppimisympäristöjä" (Virtuaaliset oppimisympäristöt 1996). Edellisen kirjoittaja on myös sitä mieltä, että nykymuodossa ei vielä voida puhua aidosti oppimisympäristöistä, vaan pikemminkin oppimateriaalin jakamiseen tarkoitetuista WWW-palveluista. Verkkoympäristössä, etenkin yleisimmän kaapelityypin infrastruktuurissa WWW-materiaalin luonne on juuri edellä mainitun kaltainen. Toisaalta se ei poissulje virtuaalisuutta sinänsä, vaikkemme voikaan puhua virtuaalisista oppimisympäristöistä. Televiestinnän kehitys erityisesti valokaapelin leviämisen kautta laajentaa virtuaalisuutta. Yleisemmin virtuaalitodellisuuden huikeimmat näkymät avautuvat nanoteknologian kehityksen myötä. (Lahtinen 1996; vrt. Tiffin - Rajasingham 1995). Virtuaalisen oppimisympäristön konkretisoinneista hyvästä esimerkistä käy WWW:stä löytämäni kanadalaisen (Alberta) 'Advanced Education and Career Development'in suunnitelma 'Vision for Change' (1996), jossa virtuaalisuuden ehtoja tarkastellaan monipuolisesti. Virtuaalinen oppimisympäristöstä voidaan puhua, kun: - informaatio- ja kommunikaatioteknologian avulla tarjotaan koulutuspalveluita, jotka ylittävät perinteiselle opetukselle tyypillisen, - virtuaalinen oppimisjärjestelmä muodostuu kahdesta koordinoidusta infrastruktuurista: koulutuspalvelujen sisällöllinen tukiverkko sekä informaation lähettämisen, vastaanottamisen ja siirron teknologiat, - se palvelee yksilöitä ja ryhmiä, helpottaa synkronista ja asynkronista oppimista sekä tarjoaa mahdollisuuden koulutuspalvelujen käyttöön eri paikoissa, opiskelijan mahdollisuudet osallistua opintojensa suunnitteluun ja ohjautumiseen lisääntyvät, - koulutusorganisaatiot ja -hallinto saavat haasteen muuttaa muodollisia ja epämuodollisia rajoituksia, jotka koskevat esimerkiksi opintojen tunnustamista suorituspaikasta tai -tavasta riippumatta. Tässä kanadalaisessa mallissa näkökulma on selvästi instituutiokeskeinen, ts. siinä määritelty virtuaalisuus on organisaation oppijalle tarjoama puite. Siinä viitekehyksessä näkökulmat ovat kiistatta monipuolisia. Virtuaalisen kytkeminen erityisesti verkkoihin ja niiden kehitykseen, jättää unhoon virtuaalisen oppimisen muut puitteet. Virtuaalista, keinotodellistahan on tosiasiallisesti luotu äänieffektien ja -tallenteiden, elokuvan, CD-ROM -tallenteiden ja monien muiden keinojen avulla niin, että parhaimmillaan asioiden simulointi ja havainnollistaminen ovat lähestyneet autenttista todellisuutta. Näenkin, että virtuaalisista oppimisympäristöistä puhumisen tulisi lähteä huomattavasti verkkoviitekehystä laajemmalta perustalta. Virtuaalikoulusta ja muista virtuaalisista oppimisympäristöistä Virtuaaliset oppimisympäristöt näyttävät ymmärrettävän ensisijaisesti jostain kumman syystä virtuaalikouluina. Viitaten aiemmin esittämääni, Tellan löytämään määritykseen kysymys on siis kouluista joka 'itse asiassa on olemassa mutta ei erityisen tosiasiallisesti'. Virtuaalinen oppimisympäristön näkeminen virtuaaliluokkana, -kouluna tai -yliopistona ei poista yhtä oppimiseen liittyvää konservatiivista peruskäsitystä, tulkintaa formaaleista instituutioista 'oikeina' oppimisympäristöinä. Kuitenkin virtuaalisen oppimisympäristön luonne on saavutettu ensin informaaleissa oppimisympäristöissä, johon myös teknologian kehityksen myötä virtuaalisuudella on eniten annettavaa. Asia on helppo ymmärtää tarkasteltaessa koko mediamaailman teknistä muutosta ja oivallettaessa ne resurssit, joita se kaikenlaiselle oppimiselle tarjoaa. Virtuaalisten oppimispuitteiden tarve koetaan erityisen suurena oppivelvollisuuskoulujen ulkopuolella johtuen opiskelijamäärien kasvusta. Se on monissa maissa heijastuu muun muassa korkea-asteen opintoja harjoittamaan haluavien määrään. Ratkaisuksi nähdään sellaisten puitteiden luominen, joissa ajan, paikan, opiskelijamäärän ja muiden perinteistä opiskelutapaa rajoittavien tekijöiden merkitys minimoituu. (SVLE 1996). Aikuisten ammatillisessa ja yleissivistävässä opiskelussa virtuaalisin oppimisympäristöin voidaan ratkaista monia laajenevan toiminnan ja osallistumisen ongelmia. Suomessa esimerkkinä virtuaalinen oppimisympäristö -hankkeista voi mainita FREENETin virtuaalisen peruskoulun. Esittelyn mukaan se on virtuaalikoulu, jolla ei ole omaa koulurakennusta eikä luokkahuoneita. Fyysisesti kysymys on verkkokoulusta. Opettajat ja oppilaat voivat asua ympäri maailmaa. Tässä koulussa oppilaat opiskelevat modernin informaatio- ja kommunikaatioteknologian avulla. Kurssit muodostuvat itsenäisistä tehtävistä ja istunnoista. (FREENETkoulu 1996). Se, miten laajaksi tarjonta ja osallistuminen muodostuvat tai missä määrin koulu tulee korvaavaksi perinteisessä muodossa suoritetuille opinnoille, jää auki. Vahvasti informaatio- ja kommunikaatioteknologian moderneimpien sovellusten perustalle ollaan rakentamassa YLE:n, HPY:n, ICL:n, Telesten ja Ammatti-instituutin yhteistyössä Virtuaalikielikouluksi nimettyä työelämän englannin oppimisympäristöä. (Ammattiuutiset 1996). Koulun idean mukaisesti käytetään teknisenä oppimisympäristönä henkilökohtaista mikroa. Pilottiprojektiin on luotu infrastruktuuri, joka sallii multimediaalisen oppimateriaalin (teksti, ääni ja liikkuva kuva) käytön myös mikroissa. Tältä osin kokeilu edustaa tyypilliselle aikuisopiskelijalle vielä vierasta oppimisympäristöä, joka ehkä tulevaisuudessa on yhä useamman ulottuvissa. Maailmalla virtuaalisia oppimisympäristöjä on tarjolla runsaasti, erityisesti Yhdysvalloissa. Siellä tarjonta näyttää painottuvan virtuaaliyliopistojen alueelle. Virtuaalisuus on huomattavassa osassa tätä tarjontaa enemmänkin nimike kuin jotakin, johon edes väljä virtuaalisuuden määrittely yltää. Monille etäopetusta tarjoaville laitoksille virtuaalisuus on vanhan tuotteen uuteen pakkaukseen kirjattu jatke. Erityisen ansiokkaasti virtuaalisia oppimisympäristöjä pyrkivät kehittämään vahvimmat ja kokeneimmat avoimen yliopiston instituutiot, esim. Open University ja FernUniversität. Open University'n Knowledge Media Institute'n (KMi) panos tutkimus- ja kehittämistyössä on jo nyt vienyt eteenpäin sellaisten oppimisympäristöjen luomista, joita voi tiukkojen kriteereiden mukaan pitää virtuaalisina. (KMi 1996). Virtuaalisten oppimisympäristöjen omin luonne löytyy käsittääkseni sillin, kun pääsemme irti formaalin kasvatuksen metaforista myös termitasolla. Virtuaalinen oppimisympäristö ei kaipaa tarkennuksia virtuaaliluokan, -koulun tai -yliopiston suuntaan, koska luokalla, koululla ja yliopistolla termeinä on jo vakiintunut käsitesisältö. Aiemmin toin jo esiin informaalisen oppimisen kentän ja virtuaalisen oppimisympäristön välisen luonnollisen suhteen, jolla on myös menneisyyttä. Tulevaisuus on myös yhteinen. Erityisesti sellainen oppija, joka on kiinnostunut 'kaiken maailman' asioista, saa entistä enemmän mahdollisuuksia uteliasuutensa tyydyttämiseen oppimisympäristöjen kehittyessä kohti laajempaa virtuaalisuutta. Lähteet: Ammattiuutiset 1996. Ammatti-instituutti mukana kehityksen kärjessä. Virtuaalikielikoulu kokeiltavana. Ammattiuutiset 2, 26. Bates, A. 1989. Third Generation Distance Education: The Challenge of New Technology. Research in Distance Education, 3(2), 10-15. Delling, R. 1966. Versuch der Grundlegung zu einer systematischen Theorie des Fernunterrichts. In: Stroka, L. (Hrsg.). Fernunterricht 1966. Festschrift zum 50. Geburtstag von Walter Schultz-Rahe. Hamburger Fernlehrinstitut. Hamburg. Garrison, D. 1989. Understanding Distance Education. A Framework for the Future. Routledge. London. Illich, I. 1972. Kouluttomaan yhteiskuntaan. Otava. Helsinki. KMi 1996. KMi Research Preview. Lahtinen M. 1996. John Tiffin ja Lalita Rajasingham: In Search of the Virtual Class. Kirjareferaatti. Pantzar, E. - Väliharju, T. 1996. Kohti virtuaalisia oppimisympäristöjä. Ammatti-instituutti. Tutkimus. Julkaisu 1. Helsinki. Stonier , T. 1988. Computers and the Future of education. In: Lovis, F. - Tagg, D. (eds.). Computers in Education. Proceedings of the IFIP TC 3 1st European Conference on Computers in. Education. 683-688. Tiffin, J. - Rajasingham, L. 1995. In Search of Virtual Class: Education for the Information Society. Routledge. London. Virtuaaliluokka internetissä 1996. Projektityö Virtuaaliluokka internetissä. Virtuaaliset oppimisympäristöt 1996. Http://www.uta.fi/~th54920/reseach.htm (1.12.1996) Vision for Change 1996. Vision for Change: a concept paper for the development of a virtual learning system. |